Suomenajokoira.info - Tervasmetsän Aku - Vuosi 2004 - Joulukuu 2004

2.12. Joulukuu alkoi hyvin vauhdikkaasti. Edellisenä iltana, kun ulkona satoi vettä, minua inhotti kun en ollut lähtenyt aamulla metsään. Säätiedotus näytti pakastuvaa keliä, ja pelkona oli että hangen pinta kovettuu. Aamulla heti herättyäni menin ulos, siellä tihutti vettä. Harvoin vesisade tuntuu yhtä hyvältä kuin silloin. Koira kyytiin ja menoksi. Matkalla auton lämpömittari näytti nollaa ja välillä -1 astetta. Kylmenevään suuntaan menossa. Ajoin suoraan Suopellolle. Siellä oli tuoreita ketun jälkiä. Kokeilin hangen pintaa, selvä kova kerros oli jo. Pääset vähäksi aikaa juoksemaan, sanoin Akulle kun päästin sen irti. Otin kaikki rensselit mukaan ja lähdin kävelemään valmiiksi passipaikkaa kohti. Ehdin kävellä sata metriä kun ajo lähti noin sata metriä minusta. Lähti pois päin, teki ison kaarroksen ja alkoi tulla lähemmäksi. Koukkasi kuitenkin kauempaa ohi. Akulla oli intoa, haukku oli hyvää ja kiivasta. Puoli tuntia mentiin yhtä soittoa kunnes ajo loppui kuin seinään. Kun kymmeneen minuuttiin en kuullut mitään, kävelin autolle ja ajoin lähemmäksi. Toivoin että löytäisin Akun ketun reiältä siten ettei kettu ehtisi paeta paikalta. Pysäytin auton ja tutkasin koiraa, eipä ollutkaan siellä missä luulin vaan kiloetrin edempänä. Samassa kuulin haukkua, samanlaista möreää seisontahaukkua kuin supikoirille. Vaan nytpä ei kuulunutkaan supin kirkuntaa. Ajoin lähemmäksi ja soitin apuvoimia paikalle. Risto tiesi että pellon takana, mistä haukku kuuluu, on lato. Menimme puolijuoksua paikalle, ja näimme miten Aku kävi ladon ulkopuolella ja meni takaisin sisään ja alkoi taas haukkua. Miehitimme kiireesti ladon vastakkaiset kulmat, ettei kohde pääsisi karkaamaan huomaamatta. Siitä ei voinut liikkua yhtään joten kolmas mies olisi saatava paikalle. Apuvoimia olisi kohta tulossa. Ladosta kuului ryömintä-ääniä ja Akun haukkua ja vinkunaa. Noin kymmenen minuuttia ehdimme olla paikalla kun ketun hermo petti ja se syöksyi kulman alta kohti peltoa. Risto ampui kerran ja siinä se oli, Akun ensimmäinen kettu. Aku puisteli ja heitteli kettua varmaan viisi minuuttia ja sittenkin se piti häätää kauemmaksi. Oli jätkällä intoa, ja varmaan sai paljon sitä lisää. Nyt odotellaan vaan uusia hyviä kettukelejä.

8.12 heräsin vasta yhdeksältä. Piti olla pakkasaamu ja edellisen päivän vesisade jäädyttänyt hanget koviksi. Mitä vielä, vesi tippui räystäältä. Nopeasti jahtivaatteet päälle ja metsään. Tilanne oli lähes samankaltainen kuin viimeksi eli odotin ilman pakastuvan piakkoin. Siksi menimme Kansolaan että sain koiran nopeasti juoksemaan. Jäin auton lähelle istuskelemaan ja lueskelemaan lehteä. Välillä kävin hieman kävelemässä että olisin saanut Akua huokuteltua hieman toiseen suuntaan. Sillä matkalla näin metsässä jäniksen jälkiä, mutta Aku ei niitä paljoa noteerannut. Ajattelinkin että ketun ampuminen muutti Akun kettukoiraksi eikä puput enää kiinnostakaan. Menin takaisin istuskelemaan ja sain juuri lehden luettua kun kaukaisuudesta alkoi ajo lähestyä. Kävelin auton luo risteykseen, koska siinä on melko varma rusakon tappopaikka. Aku ajoi todella kovalla innolla, lähes raivopäisesti. Olin varma että se ajaa kaurista ja otinkin Akun kiinni kun se tuli lähelleni. Mentiin yhdessä katsomaan jälkiä. Selvät jäniksen jäljet ne olivat joten päästin koiran taas irti. Ajo jatkui nopeasti mutta katkesi kohta. Sitten olikin hiljaista. Hetken odoteltua lähdin liukastelemaan lähemmäksi. Siellähän se ajoi, oli vaan niin kaukana että ajo tuskin kuuluikaan. Kävelin pitkän matkan ja yritin etsiä varmuutta ajettavasta, ajo kun oli jotenkin ihmeellisen kuuloinen. Viimein löytyi ajojälkiä, mutta niiden lisäksi siinä oli myös hirven ja ilmeisesti ketun jälkiä. Mutta Aku vaan paahtoi menemään. Lopulta ajo palasi lähtöpaikalleen ja siinä passissa ollessani huomasin kun valkoinen jänis kävi tekemässä paluuperät tielle ja loikki takaisin metsään. Matkaa oli noin kymmenen metriä. Periaatteenamme on että valkoiset säästetään, tummat ja punaiset tapetaan eli rusakot ja ketut ammutaan tavattaessa. Metsäjäniskanta on sen verran heikompi että ne pyritään säästämään. Ja kyllähän tuo pupu ansaitsi elääkin, se juoksutti Akua nätisti metsässä eikä lähtenyt heti hönkimään ensimmäiselle tielle. Ja nyt olisi vielä koirakin helppo saada kiinni tuosta. Se tosin ei niin helppoa ollutkaan mutta viimein se onnistui. Tästä on hyvä jatkaa.

18.12 oli sellainen aamu että oli pitkästä aikaa mahdollisuus lähteä käymään metsällä. Kelit ovat olleet koko joulukuun melkoisen surkeat ja lunta ei enää vesisateiden jäljiltä paljoakaan ole. Aamulla kun katsoin ikkunasta niin huomasin että aamuyöstä olikin satanut sentin verran lunta. Metsässä se ei auta koiraa mutta tiellä jäljet näkyvät. Ajoimme Kansolaan. Yhdet rusakon jäljet siinä näkyi, mutta kävin kuitenkin kauempana katsomassa jälkiä. Sielläkin oli yhdet mutta niissä oli lunta vähän päällä. Ajoin ensimmäisten jälkien luo. Päästin Akun irti ja kävelimme hiljaa jälkiä kohti. Sitten huomasin että niissäkin on lunta päällä, auton valoissa ne näyttivät ihan tuoreilta. Tässä kuitenkin oltiin, lähellä tietä ja kaurispaikkaa. Mahdollisuus onnistua tai epäonnistua. Reilun tunnin kuluttua alkoi ajo ja riensin katsomaan jälkiä. Sorkan jälkiä olivat eli epäonnistuin arpapelissä. Loppuaika olikin autolla ajelua paikasta toiseen, yrittäen päästä kauriin ja Akun väliin. Kerran näin koiran pellolla ja juoksin itseni läkähdyksiin, ja vain huomatakseni että hieman ennen koiraa on kolmen metrin levyinen oja. Ja Aku ei tietenkään tullut huutamalla pois. Taas koeteltiin isännän hermoja suurella kädellä, onneksi haulikko oli autossa... Siitä ajo jatkui isommalle tielle päin ja sieltä sainkin sitten koiran kiinni. Nuhtelun jälkeen koira autoon ja kotiin.
Parin hyvän kerran jälkeen vaivuttiin taas syvästi pakkasen puolelle. Välillä koko juttu tuntuu epätoivoiselta kun taas seuraava hyvä päivä kuittaa kaikki aiemmat epäonnistumiset. Jäämme siis odottamaan seuraavaa kertaa. Hyvää joulunaikaa vaan kaikille.

20.12 oli satanut lähes 20 senttiä uutta lunta. Olin varma ettei jälkiä löytyisi, mutta koska tämä saattaisi olla viimeinen reissu ennen joulua, päätin kuitenkin lähteä. Ajoimme ampumaradalle ja hyvin nopeasti sieltä löytyikin ketun yölliset jäljet. Aku lähti lähes suoraan autosta jäljille ja vartin päästä kuului jo haukkukin. Ajo loittoni nopeasti, mutta jäin odottelemaan josko kettu tulisi takaisin lähtöpaikalleen. Ei tullut ja minun oli kohta lähdettävä koiran perään, olihan suunta taas kohti Venäjää. Ajoin lähemmäksi rajaa ja ehdin jo huokaista helpotuksesta kun tutka näytti sisämaahan päin. Ajoin eteenpäin ja kohta olin lähellä rajaa ja tutka näyttikin suoraan Venäjälle. Ja matkaa rajalle oli vain muutama sata metriä. Onneksi Aku näytti olevan melko lähellä joten vihelsin pillillä koiraa. Ja sieltähän se heti tulikin ja sain otettua koiran kiinni. Kotiin lähdettiin, ostoksille piti vielä ehtiä ja olimme liian huonossa paikassa jatkaaksemme. Tämä oli jo toinen kerta kun kettu häviää siihen kohtaan, pitää varmaan seuraavalla kerralla etsiä luola, mihin kettu todennäköisesti aina piiloutuu.

21.12 oli niin mukavan tuntuinen keli että pakkohan se oli vielä käydä jahdissa, kun hankikaan ei ollut kovettunut pakkasten tultua. Vaikka nyt luulin etukäteen että jälkiä löytyisi, niin nyt niitä ei sitten näkynyt lainkaan. Pirun kylmä tuuli ajoi minut jo tunnin istuskelun jälkeen utoon lämmittelemään, ja kun pari tuntia oli täynnä, näin koiran kaukana pellolla. Matkaa oli useita satoja metrejä. Päätin kokeilla miten pilli tehoaa näin kaukaa. Pari kertaa vihelsin ja Aku pysähtyi saman tien. Sitten seuraavalla vihellyksellä lähti tulemaan minua kohti ja juoksi suoraan perille asti. Aivan mainiota, näin sen pitää tapahtua. Vielä kun pääsisin joskus ohjaamaan sen tuoreille jäljille palkkioksi luoksetulosta, niin se tekisi poikaa. Nyt tuo kotiinlähtö hyvän suorituksen jälkeen ei oikein vaikuta hyvältä. Samalla kun lähdimme ajelemaan kotiin, soi puhelinkin. Kettu olisi kolossa Kansolassa. Ajelin sinne avuksi ja laitoimme terrierin reikään. Pari tuntia siinä meni mutta havaintoa ketusta ei saatu. Nuori koira ei löytänyt kettua isosta luolasta. Sitä kettua oli edellisenä päivänä ammuttu ja se liikkaa toista etujalkaa. Silloin se oli mennyt toiseen koloon mistä karannut yöllä ja pienen ajon jälkeen juossut suoraan tähän reikään. Olivat yrittäneet aamulla selvittää minun puhelinnumeroa että olisin tullut Akun kanssa sitä jahtaamaan. Nyt nuori ajokoira ei ollut ottanut kettua kiinni, Aku olisi sen kuulemma helposti saanut. Ai ai, se olisi ollut mainio kokemus taas koiralle, ottaa kettu kiinni ja mitellä voimia sen kanssa. No, nyt on puhelinnumero tiedossa ja jäädää odottamaan seuraavaa kertaa. 22.12 onkin Akun synttärit, jätkä täyttää jo neljä. Äkkiä ne menee nuo vuodet.

29.12 oli hanki karkea viikonlopun suvikelin jäljiltä. Mutta kun Aku ei ollut reiluun viikkoon päässyt juoksemaan, lähdimme kuitenkin. Vähäksi aikaa, niinkuin usein aikaisemminkin. Olen itse ollut monena päivänä sairastumisen partaalla ja kylmä tuuli pakotti minut lukemaan päivän lehteä autossa. Reilu tunti meni mukavasti. Lehdessä oli juttu että susilauma oli tappanut hirven vasan Nuijamaan Myrällä, vain muutaman kilometrin päässä. Nousin autosta tutkailemaan Akua ja samalla lähti ajokin. Ei tullut sille tielle missä minä olin joten ajoin mäen toiselle puolelle isommalle tielle. Eipä tullut sinnekään. Sen verran kiinnosti että mitä eläintä se Aku siellä ajaa että lähdin katsomaan. Muutama sata metriä umpihangessa käveltyäni totesin ideani aika huonoksi. Lopulta löysin jäljet, jänishän se siellä menee edellä. Päättelin sen myös ajosta, sillä kettuajossa ei tule niin pitkiä katkoja kuin jäniksen perässä. Nyt katkoja oli, mutta aina siellä ajo jatkui. Useasti syksyn mittaan olen miettinyt että sattuisipa joskus sellainen jänis joka ei heti juokse ensimmäiselle tielle. Ja nyt oli sellainen, ajon aikana se ei kertaakaan juossut tietä pitkin, kerran meni sen yli. Asian huono puoli valkeni taas koiraa kiinni otettaessa, tieltä se käy monin verran helpommin. Tunnin ajon jälkeen haukku huononi selvästi, välillä se tosiaan oli haukkua, ei niinkään ajoa. Lunta oli paikoin sen verran paljon ja jälkiä monet päällekkäin, että Akukin oli paljon jänistä jäljessä. Ja silloin Akun haukku on huonoa. Lopuksi jänis otti ritolat ja juoksi pari kilometriä melko suoraan, onneksi tien suuntaisesti. Siellä pääsin lopulta niin lähelle koiraa että jaksoin juosta sen kiinni. Autolle kävellessä vastaan tuli pari hevosta, mutta ne ei sen enempää kiinnostaneet Akua. Autolle päästyämme Aku oli melko väsynyt, ja vain pari varvasta vähän auki. Nyt jäämme seuraamaan kelin muutosta että pääsemmekö vielä tänä vuonna jahtiin. Hyvää uutta vuotta, älkää säikäyttäkö koirianne raketeilla ja pommeilla.