Suomenajokoira.info - Tervasmetsän Aku - Vuosi 2002 - Syyskuu 2002

Syyskuukin on ehtinyt jo vaihtua ja virallinen jänisjahti alkaa. Akun virallinen jahti alkoi vasta 2.9. Ja ihan mukavasti alkoikin. Aamulla lämpömittari näytti noin seitsemää astetta, ja kastetta oli edelliskertoihin nähden ihan mukavasti. Kun päästin Akun auton lähellä irti, suuntasi se kulkunsa vähän huonoon suuntaan. Siellä suunnassa on sellainen kylätie puolen kilometrin päässä, tosin autoja menee harvoin. Kului vain muutama minuutti ennen ajon alkamista. Mutta kun ajoa oli kulunut viitisen minuuttia, tuli Akulle hukka. Noin vartin päästä tästä otin Akun kiinni ja johdatin sen auton luota parempaan suuntaan. Hyvään suuntaan lähtikin sillä häntä alkoi vipattamaan heti heinäpellon toisessa päässä. Viiden minuutin päästä tienoo raikui mahtavasta haukusta. Minulta loppui aamun lehden luku siihen paikkaan kun oli ihan pakko nousta seisomaan kuuntelemaan ajoa. Tietysti ajo suuntasi taas sinne huonoon suuntaan mutta kääntyi pian takaisin ja jatkui kauas toiseen suuntaan. Ensimmäiset kymmenen minuuttia haukku oli todella hyvää, sitten ensimmäisten katkojen jälkeen se vähän laantui. Kaiken kaikkiaan ajoa kertyi melkein tunti.

5.9 parin huilipäivän jälkeen meno maistui taas. Tokihan se maistuu vaikka oltaisiin useampaa päivää peräjälkeen. Että saisin Akun varmasti lähtemään haluamaani suuntaan, talutin koiraa jonkun matkaa autolta ennen kuin päästin hänet irti. Aku teki paskat heti ja juoksi sen jälkeen suoraan pellon yli metsään ja häipyi näkyvistä. Meni viisi minuuttia ennen kuin ajo lähti. Ajettava tuntui olevan varsinainen konkari sillä sen paluuperät näyttivät olleen ainakin sata metriä pitkät. Kohta tulikin pitempi katkos jolloin pääsin läheltä seuraamaan Akun hukkatyöskentelyä. Ympyrää kierretään juuri niin kuin oppikirjoissa on opetettu eikä silloin tietenkään haukuta. Noin kymmenen minuutin päästä ajo taas jatkui melko kaukaa. Muutaman sadan metrin päässä jänis juoksi pellon poikki ja hiekkaista peltotietä pitkin aivan auton luo ja siitä taas metsään. Mutta tiekään ei harhauttanut Akua jäljiltä. Niissä kohdissa ei Aku tosin haukkunut mutta metsän puolella taas haukuttiin. Ajo kävi melko kaukana ja alkoi tulla taas kohti. Koska ajoa oli takana jo kolmisen varttia, päätin ampua jäniksen jos kohdalle tulisi. Ja parin minuutin kuluttua hyppivän jäniksen äänet kuuluivat edessäni olevasta kesantopellosta. Meni hetken ennen kuin jänis tuli näkyviin korkeasta heinästä, jolloin ammuin. Kävin lopettamassa jäniksen ja palasin lehden lukuun ampumapaikalle. Noin kymmenen minuuttia ampumisesta Akun haukku läheni ja saapui pellolle ja sitä pitkin kohti jänistä. Oli hauskan näköistä kun koira pysähtyi täydestä juoksusta jäniksen yli juostuaan ja jäi hetken katselemaan ympärilleen. Ihan kuin olisi odottanut että mistä se jänis taas ponkaisee liikkeelle. Nopeasti Aku löysi jäniksen ja kun aloin kehumaan sitä, alkoi taas se innostunut tanssi jäniksen ympärillä. Annoin Akun vähän puistella jänistä että saa taas uutta intoa tuleviin ajoihin. Hätistelin Akua uuden jäniksen etsintään, ja vähän matkaa Aku lähtikin, mutta sitten syöksyi taas kuolleen jäniksen kimppuun. Viimein malttoi koira lähteä ja puoli tuntia tästä, lähti uusi ajo. Kuuntelin sitä vartin verran suolistuksen lomassa ja juuri kun sain kaiken valmiiksi, tuli Aku katsomaan että olisinko kenties ampunut senkin jäniksen. Kello näytti jo puolta yhdeksää ja aurinko lämmitti sen verran paljon, että otin koiran kiinni ja nakkasin autoon. Aku näytti ajattelevan että ei olisi pitänyt sittenkään tulla.

Lauantaina 7.9 oli lämmin aamu, +13 astetta jo ennen kuutta aamulla. Toki lähdimme jahtiin koska niin oli sovittu. Reilun puolen tunnin etsimisen jälkeen lähti jänis liikkeelle. Sitä kesti noin viisikymmentä minuuttia ja ehdin nähdä kahdesti jäniksen ajon aikana. Molemmilla kerroilla olisin saanut sen helposti ammuttua. Ja olisin ampunutkin jos en paria päivää aikaisemmin olisi ampunut jänistä. Tavoitteeni on ollut ampua yksi jänis nopeasti kauden alkuun että saa koiralle palautettua mieliin että minkä perässä sitä juostaan. Sen ensimmäisen jälkeen voi rauhassa nauttia "pitkistä" ajoista.

8.9 oli samanlainen keli, lämmin ja kirkas, yön kaste haihtui nopeasti auringon lämmittäessä. Nyt ajo lähti melko pian, mutta kesti vain kymmenisen minuuttia. Hukkapaikalla kulkee hiekkatie, mutta juoksiko jänis sitä pitkin, sitä en voi tietää. Lämpimän ilman takia emme olleet metsässä kuin reilut pari tuntia. Aamun hyvä juttu oli että Aku ei reagoinut mitenkään ympäriltä lähteviin lintuihin. Teeriä lähti kaikkiaan puolenkymmentä lähistöltä. Sitä, miten Aku käyttäytyy hirven nähtyään, ei ole onneksi vielä näkynyt tänä syksynä. Toivottavasti ei enää välitä niistäkään.

10.9 oli vieläkin lämmintä, +12. Tuulinen ilma piti huolen siitä ettei lehteä lukiessa tullut liian lämmin. Kolmen vartin kohdalla Aku haukahteli pariin otteeseen siihen malliin että kohta jänis lähtee. Mutta ei siitä mitään tullut. Myöhemmin Akun ollessa jo tunnin reissussa, kuului haukkua melko kaukaa. En saanut selvää mitä se siellä haukkui joten ajoin autolla lähemmäs. Siellä oli hiljaista. Kohta Aku juoksi tien vierusta innokkaasti haistellen ja kun meni kauemmaksi metsään, kuului sieltä supikoiran kiljuntaa. Aku haukahti sille vain kerran ja kun meni lähemmäksi, koira tuli minua vastaan. Ei näyttänyt enää kiinnostavan kovin paljoa. Kaadettujen kuusen taimien välistä näkyi supikoira, tällä kertaa aikuinen. Hätistelin Akua kauemmaksi ettei säikähtäisi ampumista. Samalla kuitenkin lähti supikin. Koira ei päässyt sinne risukkoon perästä ja joutui kiertämään kauempaa. Samalla kuitenkin näin kun supi juoksi pakoon toisella puolella. Ammuin sitä kerran noin kymmenen metrin päästä takaapäin. Kun Aku tavoitti jäljet, ajoi se niitä kolmisen sataa metriä metsään ja yhtäkkiä ajo loppui. Luulin että koira hukkasi jäljet, mutta kun Aku tuli kohta pois sieltä häntä heiluen, tiesin että sinnehän se kuoli, syksyn neljäs supi. Tähän asti olin onnistua tavoitteessani että Akusta tulisi supivapaa koira, mutta aamuinen supiajo ei ainakaan sitä tilannetta parantanut. Olisi pitänyt ampua se heti siihen paikkaan, mutta en halunnut säikäyttää koiraakin. Sen jälkeen tilanteet kävivät niin nopeasti, ettei niiden aikana ehti ajatella koulutustaktiikoita. Ajattelin mennä varmistamaan että se supi oli todella kuollut, mutta kun koira tuli pois juuri se tietty ilme päällä, en kehdannut enää innostaa Akua supin hajuilla. Seuraava supikoira näyttää, mitä tämä tilanne sai aikaan.

11.9 minun ei pitänyt lähteä metsälle lainkaan. Kaija heräsi 5.05 ja minä kysyin unenpöpperössä häneltä ulkolämpötilaa. Yksi aste lämmintä. Uni kaikkosi saman tien ja puolen tunnin kuluttua olin matkalla metsään. Viiden minuutin haun jälkeen kuului ensimmäiset haukahdukset. Sehän kävi nopeasti, ajattelin ja kävelin lähemmäksi. Haukku kuulosti vähän omituiselta ja kun ajo kiihtyi ja tuli kohti, otin haulikon valmiiksi. Samassa kettu hyppäsi tielle kymmenen metrin päässä. Minut nähtyään hyppäsi saman tien takaisin, juuri ennen laukaustani joka meni ohi. Koira lähestyi koko ajan joten kettu tuli takaisin tielle noin viidenkymmenen metrin päässä johon ammuin vielä kerran. Kettu meni menojaan ja sain koiran vaivoin kiinni siinä tiellä. Nuhtelun jälkeen vaihdoimme maisemaa muutaman sata metriä. Tunti siitä taas kuului outoa haukkua joka meni kohti ketun ampumapaikkaa. Menin sinne tavoittelemaan koiraa mutta ei se minulle asti tullut. Vasta noin tunnin päästä sain koiran kiinni. Onneksi enempää kettuhaukkua ei kuulunut. Vaihdoimme muutaman kilometrin toiseen paikkaan, jossa koira lähti heti omille teilleen. Taas tunnin päästä kuului haukkua, ja tietysti jotenkin oudon kuuloista. Tosin haukku kuului niin heikosti etten osaa ihan varmasti sanoa. Yritin päästä autolla lähemmäksi, mutta haukun kohdetta en saanut selville. Siirryin takaisin, ja kuulin taas haukkua. Nyt otin vermeet kantoon ja lähdin kävellen lähemmäksi. Kohta Aku haukahti aivan lähellä ja samalla juoksi suoraan minun luo, jolloin otin sen kiinni ja lähdimme kotiin. Alueella oli hirven jälkiä joten haukahtelu saattoi olla niillekin, en tiedä. Jänis siellä ei ainakaan ollut, sen kuulee heti haukusta. Ainoa aamun positiivinen juttu oli että Aku ei jäänyt haukkumaan niitä vaan kenties karkotti ja sitten lopetti haukun. Nyt pitää harkita huomisaamua, kunnon jänisajo pitäisi saada mitä pikimmin.

12.9 oli sen verran mukavan oloinen ilma, että metsään oli pakko lähteä parin edellispäivän tapahtumat harmittivat sen verran että halusin asiaan nopean muutoksen. Lämmintä oli vain kaksi astetta, mutta taivas oli ihan kirkas, joten nouseva aurinko lämmittäisi ilman nopeasti. Menimme samalle seuduille kuin ennenkin, mutta nyt lähestyimme paikkaa toisesta suunnasta. Siellä oli mäntykangasta, hyvän näköistä, mutta eihän ne puput siellä oleskele. Lähemmäs peltoja päästessämme, alkoi pusikkoakin löytyä. Näin Akun autolta lähdettyämme noin viiden minuutin ajan, kun se teki tarpeensa ja seurasi mihin suuntaan alamme lähteä, uusi maasto se oli hänellekin. Sen jälkeen en nähnyt koiraa kahteen tuntiin! Se on kyllä Akun ennätys, mutta ei välttämättä niin hyvä asia. Kun olemme tähän asti metsästäneet Parikkalassa alueilla, joilla on myös susia, pitkä poissaolo nostaa ilkeitä ajatuksia mieleen. Onneksi Nuijamaan alueella ei ole (vielä) susia. Tutkan avulla seurailin koiraa ja siellähän se vilahti, noin kilometri autolta. Senkin jälkeen jäimme Akun kanssa samoille alueille pariksi tunniksi. Häntä heilui siihen malliin että hajuja oli, mutta missä se jänis oikein makaisi. Oksien katkeilua kuului läheltä, toiselta puolelta missä Aku oli. Olin aivan pellon reunassa, ja ääni tuli pellolle päin. Noin kolmenkymmenen metrin päässä iso sarvipäähirvi ilmestyi pellolle mitään minusta tietämättä. Laitoin tutkan piippaamaan jolloin hirvi alkoi tuijottaa minua. Sanoin sille että ethän meinaa tänne tulla, jolloin hirvi kiihdytti pellon yli metsään sillä vauhdilla että pienemmät puut varmaan kaatuivat. Alueella oli paljon hirven jälkiä mutta ne eivät näyttäneet vaikuttavan Akun suoritukseen millään tavalla. Näin ainakin silloin, kun paikalta löytyy myös jäniksen jälkiä. Kävin siihen pellon reunaan lueskelemaan aamun lehteä. Kohta noin viidentoista metrin päähän puuhun laskeutui iso metso. Vaikka en ole ikinä tavannut metsoa näin livenä, ei siitä jää epäilystäkään mikä lintu on kyseessä, kun kuulee sen laskeutumisäänen. Ääni on mahtava. Siltä paikalta ei lintua näkynyt vaan oli pakko hiipiä lähemmäs. Ja juuri kun sain sen näkyviin, se lähti yhtä kovalla äänellä kuin millä se tulikin. Mahdollisuutta ampumiseen ei ollut. Eikä tapaus harmita yhtään, siellä auringon paisteessa luonnon keskellä koiran työskentelyä seuratessa mikään asia ei harmittanut. Kaikki oli täydellistä. Kello oli jo kymmenen ja sitten kävi niin kuin aina poislähtöä suunnitellessa, koira otti ajon. Ihan hyvänkuuloista ajoa kesti noin parikymmentä minuuttia, kun ensimmäiset pidemmät katkot tulivat. Otin Akun kiinni ja aloitimme paluumarssin autolle. Ei jaksanut Akukaan paljoa vetää, kolmas aamu peräkkäin oli karsinut isoimmat virtapiikit. Päivän tavoite oli saada jänisajo, ja se saavutettiin viime hetkellä. Nyt kun kausi on alkanut ja varmaan kaikki ajokoiraihmiset ovat ehtineet käydä kokeilemassa ajon kulkua, niin mitä erikoisimpia tapahtumia on varmaan sattunut. Niitä ja ihan tavallisiakin juttuja olisi mukava lukea. Kirjoitelkaa niitä ja lähettäkää minulle, laitetaan tuonne Vierasgalleriaan sen ainoan urhoollisen tarinan jatkoksi.

16.9 ja kesäloma on taas ohi, onneksi on heti pari vapaapäivää joten metsä kutsui taas aamulla. Avonaisilla paikoilla oli heinä jäässä ja koska eilen satoi vettä, oli odotukset melko korkealla. Mitään ihmeitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ensimmäinen ajo lähti noin puoli tuntia irtipääsystä. Ajo kulki hiekkatien molemmin puolin ja lopulta sotkeentuikin tielle. Haukkua kuului vain parikymmentä minuuttia. Pari tuntia sen jälkeen Aku kolusi lähialueita, ja vaikka yksittäisiä haukahduksia muutama kuuluikin, ei jänis enää lähtenyt liikkeelle. Kun Aku viimein malttoi ottaa yhteyttä, lähdin kävelemään autolle päin. Auton lähellä huomasin ettei koiraa näy missään ja kohta kiivas haukku paljastikin koiran puuhat. Reilun vartin ajon jälkeen jänis oli tullut tielle reilun sadan metrin päässä minusta ja oli juossut tietä pitkin. Aku seurasi jälkiä puolisen kilometriä tietä pitkin mutta selvyyttä jäniksen suunnasta ei sen jälkeen saatu. Kun sitten tiellä meni hevonen ratsastajan kanssa heti kohta jäniksen ja koiran perästä, otin Akun kiinni ja suuntasimme matkamme kotiin. Hevonen sai kyllä pari haukahdusta. Olin kyllä varoittanut ratsastajaa koirasta, suurempien vahinkojen välttämiseksi.

17.9 oli luvattu vesisadetta. Mutta kun aamulla oli poutaa ja lämpömittari näytti nollaa, ei pitkään tarvinnut harkita. Metsään vaan. Tuuli teki ilmasta todella kylmän, palelin vaikka minulla oli päällä paljon lämmintä. Kun yli tunti oli kulunut hiljaisuutta, ja vähän alkoi sataa, lähdin kävelemään koiralle päin. Jos saisin kiinni niin lähdettäisiin kotiin. Juuri kun olin lähellä koiraa, alkoi mieletön kiljunta lähellä. Aku huusi pari minuuttia suoraa huutoa ja yhtäkkiä oli ihan hiljaista. Luulin että Aku sai jäniksen kiinni ja menin Akun luo. Siellä se nuuski nenä maassa, mutta välillä katseli minua sillä ilmeellä että en oikein tiedä mitä tapahtui. Ihan kuin Aku olisi luullut että se jänis on minulla, ja minä katsoin häntä ihan kuin hän olisi syönyt sen. Aku tutki kaikki kolot, joten ehkäpä kyseessä oli ihan pieni poikanen joka painoi piiloon johonkin. Siitä tilanteesta en ottanut yhtään selvää joten mietteliäänä lähdin takaisin kohti metsätietä. Tien reunasta kuusen alta loikkasi jänis, eikä se ollut enää mikään pieni. Mutta oliko sama? Kaivoin pillin taskusta mutta en ehtinyt kutsua Akua, kun haukku alkoi jonkun matkan päästä. Se kuulosti vähän oudolta, ihan kuin se kettuajo viikko sitten. Mutta jos se olikin vaan niin vanha jälki, katkoa kun kesti parikymmentä minuuttia. Ajo kuitenkin siirtyi hiljakseen pois päin. Yritin ehtiä kävellen perästä, turhaan. Tutka näytti jo koiran olevan kaukana. Samalla kävi pieni vilun väre: Venäjän rajahan on tässä melko lähellä. Laitoin vauhtia töppösiin ja suuremmalle tielle tultuani, jänis pomppi minua vastaan. Valitettavasti se ei ollut Akun ajossa. Kohta ajoi vastaan Nikun Ykä, jonka kyydissä lähdin tavoittelemaan Akua. Ajoimme rajavyöhykkeen reunalle jossa tutka näytti suoraan Venäjälle. Jatkoimme matkaa lähemmäs ja nyt kuului jo haukkukin, täysi rähinä oli päällä. Luojan kiitos koira oli Suomen puolella josta sain sen pienen kilpajuoksun jälkeen kiinni. Siinä kohtaa raja-aitana on tiheä verkko, ilman sitä Aku olisi mennyt varmasti Venäjälle. Sekin on käynyt kuulemma tutuksi Ykälle joka sanoi odotelleensa useita kertoja koiriaan pois Venäjältä. Kyllähän sieltä normaalisti saa koiran takaisin luovutuksena, mutta usein ainakin tutkapanta sattuu jäämään naapureille. Joskus koko koira. Ykä ehdotteli että laittaisin koiran vielä sen jäniksen perään jonka näin, mutta kun sain koiran näinkin hyvin kiinni, kävelimme suoraan autolle ja lähdimme kotiin. Huh huh...

22.9 oli pikkupakkanen. Ajoimme tällä kertaa ihan uuteen paikkaan. Jäin istuskelemaan kun Aku lähti hakulenkille. Puolen tunnin kuluttua haukku alkoi kaukana. Haukku oli möreää ja välillä kuului ulvahduksia. Syksyn ensimmäinen hirvikohtaaminen oli käynyt. Olinkin jo odotellut milloin se tapahtuisi. Kun pääsin melko lähelle, siirtyi haukkukin kauemmaksi. Tällöin vahvistui arvailut hirvestä. Vihelsin pilliin ja kohta Aku tulikin pois. Suuntasimme kohti autoa. Muuten alue olisi ihan käypää, mutta harvennushakkuun jäljiltä koko metsä oli täynnä rankoja joka suuntaan. Käveleminen oli vaikeaa, joten miten sitten koiralla. Otin Akun auton lähellä kiinni ja vaihdoimme paikkaa. Toisessa paikassa meni hetki ennen ajon alkua. Mielettömän kiivas haukku ajautui suoraan tielle, johon ajot ainakin vielä Akulta hukkuvat. Ajoa ei ehtinyt kulua kuin viitisen minuuttia.

24.9 oli yllättäen neljä astetta pakkasta. Illalla vielä satoi vettä. Ajoimme suoraan edelliskerran paikoille. Nyt meni yli tunti ennen kuin ajo lähti. Olisikohan ollut sama jänis kun juoksi samanlaisen spurtin suoraan tielle. Akun liikkeistä päätellen pupu oli juossut puoli kilometriä tietä pitkin. Tunnin verran Aku niitä selvitteli ennen kuin ajo pääsi jatkumaan. Parin kymmenen minuutin päästä tuli taas tie eteen ja siihen seis. Nyt vaan tie oli isompi ja siinä kulkevat autot ajavat lujaa joten katsoin paremmaksi ottaa koiran kiinni. Ajoa kertyi yhteensä puolisen tuntia.

27.9 sain houkuteltua Kaijan lähtemään mukaan. Pakkasta oli pari astetta ja ajattelin että nyt näytetään Akun kanssa mitä kunnon jänisjahti oikein on. Pääosin kaikki meni normaalisti, Akua näimme alussa, sitten puolen tunnin päästä ja sitten tunnin päästä. Mutta haukkuakaan ei kuultu. Häntä vispasi tuttuun malliin mutta ylös asti jänistä Aku ei saanut. Kun olimme olleet maastossa noin kolme tuntia kolme varttia, näimme autolle päin kävellessämme Akun joka etsi normaalisti jänistä. Samalla hetkellä kun puolen kilometrin päässä olevalla ampumaradalla hirvimiehet aloittelivat kiväärin kohdistusta, Akusta tuli ihan outo. Se tuli ihan viereen, hyppi ja muuttui jotenkin pelokkaaksi. Katseli metsään eikä lähtenyt lopulla puolen kilometrin matkalla autolle meidän läheltä mihinkään, kokoajan kerjäsi huomiota. Laukausten alettua tämä kyllä alkoi mutta Aku ei ole koskaan pelännyt laukauksia. Toinen vaihtoehto voisi olla että lähistöllä oli esim. karhu, mutta olisi melkoinen sattuma että se sattuisi juuri kun pauke alkoi. En tiedä, meinaan kuitenkin varmuudeksi käydä Akun kanssa jonakin harjoitusiltana kävelyllä haulikkoradan lähellä. Joku kirjoittikin vieraskirjassa että elämä ajokoiran kanssa on yhtä ylä- ja alamäkeä. Sitä se on Akullakin. Pari viikkoa sitten tuli monta tunnin ajoa peräkkäin kun taas sen jälkeen on menty alaspäin joka kerta. Toivotaan että pohja on saavutettu ja matka ylös alkaa pian. Se vähän helpottaa että muutkin ajokoiran omistajat ovat sanoneet ettei hommasta tahdo tulla oikein mitään heilläkään.

30.9 oli tarkoitus pitää huilipäivä koska olin edellisenä iltana vähän kipeä. Sääennustus lupasi kuitenkin seuraavaksi yöksi rankkojakin vesisateita joten olihan se aamulla lähdettävä. Lämmintä oli neljä astetta ja olokin oli hyvä. Edelliskerran pelosta oli vielä sen verran vaikutusta että Aku tuntui käyvän minun luona tavallista useammin. Kun kolme tuntia oli kulunut ilman ajoa, pyysin Akun luokseni ja juttelimme siinä asiat selviksi. Sen jälkeen Aku lähti ja parinkymmenen minuutin päästä alkoi ajo. Se pyöri mukavasti pienellä alueella. Vaikka keli oli kuiva ja ilma tosi lämmin, ajoa kertyi lähes tunti. Yksi sellainen kymmenen minuutin katko oli puolessa välissä, muuten meni ihan hyvin. Mitään sujuvaa ajoa se ei kylläkään ollut. Aurinko lämmitti maaston välillä jopa kuumaksi ja kun näin Akun läähättävän melkoisesti, katsoin paremmaksi ottaa koiran kiinni.