Suomenajokoira.info - Tervasmetsän Aku - Vuosi 2001 - Pentuaika 2-4 kk

Aku haettiin uuteen kotiin helmikuun loppupuolella. Pitkä automatka meni todella hienosti. Aluksi Aku etsi kadonneita sisaruksiaan. Mielipahaa aiheutti lattiaan asti ulottuva peili ja musta leivinuunin kylki, joihin katsomalla nuo tutut kaverit näkyivät, mutta millään ei päässyt niiden luo. Tätä yritystä esiintyi vielä toisinaan parin kuukauden kotona olon jälkeenkin.

Ensimmäinen yö oli jokseenkin mielenkiintoinen. Puolilta öin Aku heräsi, ja minä kiiruhdin viemään sitä ulos. Omakotitalossa ulosvieminen on helppoa, avaa vaan ulko-oven. Sillä aikaa kun vedin turkishaalaria päälleni, Aku livahti olohuoneen puolelle ja ehti tehdä pissit lattialle. Nämä jäivätkin sitten ensimmäiseksi ja viimeiseksi sisään tehdyiksi tarpeiksi.

Aamuyöllä Aku heräsi ja tietysti hätääntyi tuntemattomassa paikassa. Käytin hänet ulkona, mutta sen jälkeen ei uni tullutkaan. Alkoi kova vinkuminen ja makuuhuoneen oven raapiminen. Ainoa päämäärä tuntui olevan pääseminen ulos huoneesta, ja nopeasti. Minä taas ajattelin että nyt ei mennä mihinkään, vaan opetellaan nukkumaan juuri tässä paikassa. Jos kerran annan periksi, niin yrität joka yö pois, ajattelin. Oven raapiminen aiheutti niin inhottavaa ääntä, että kävin oven eteen istumaan ja työnsin Akua etemmäksi. Varttitunti siinä taisteltiin, Aku otti oikein vauhtia ja yritti sukeltaa puolustuslinjani ohi. Lopulta antoi periksi ja nukkui aamuun saakka. Sama näytelmä toistui vielä parina kolmena yönä, mutta sen jälkeen ei ole ollut mitään ongelmia.

Seuraava koettelemus oli parin päivän jälkeen kun laitoin Akulle kaulapannan . Näin luulin, mutta miten helposti se menikään. Viisi minuuttia vähäistä yritystä tuon oudon kauluksen poissaamiseksi, mutta sen jälkeen ei mitään. Panta ollut sen jälkeen jatkuvasti kaulalla.

Seuraavana ongelmakohtana ajattelin olevan taluttimeen totuttamisen. Taas luulin väärin. Kerran pari pentu yritti peruuttaa, mutta muuten meni hienosti. Alusta asti vetämistä esiintyi enemmän kuin jarruttelua. Alussa en uskaltanut estellä vetämistä, koska muistissani on tapahtuma mikä sattui, kun opetin sekarotuista koiraani kävelemään kytkettynä. Hermostuin vetämiseen ja seurauksena oli, että seuraavaan viikkoon koira ei liikahtanutkaan, kun sen laittoi hihnaan. Akun kohdalla tämä johti siihen, että lievää vetämistä esiintyy yhä. Käveleminen vetämättä on toinen päätavoitteistani, toinen on koiran luoksetulo pilliä viheltämällä. Vaikka kesken ajon. Nämä tavoitteet asetin itselleni lukemattomia kertoja edellisten vuosien aikana, silloin kun kävin metsällä edellisen ajokoirani Rollen kanssa. Rolle veti kovasti talutettaessa ja kiinni saanti metsässä oli hankalaa. Parhaiten ongelmaa kuvaa seuraava tapahtuma. Alkoi jo hämärtää. Olin yksin metsällä, ajoa oli kestänyt aamusta asti. Ampumapaikkaa ei ollut, eikä edes kunnon näköyhteyttä koiraan. Oli nälkä ja mieleni teki jo kotiin. Tutkalla seurailin koiraa jolloin huomasin sen olevan melko lähellä. Taktiikka koiran poissaamiseksi oli yksinkertainen. Juosten piti saada yhteys koiraan, jolloin se pysähtyi ja sen sai kiinni. Pillillä tai viheltämällä oli turha yrittää. Siispä juosten kohti koiraa. Lunta oli kevätpuolella lähes metri, ja juoksu sen mukaista. Matkaa oli pari sataa metriä. Saavuin pienen aukon laidalle, ja en jaksanut enää metriäkään. Kaaduin hankeen, hyvä että henki kulki. Yhtäkkiä Rolle ilmestyi aukon toiselle reunalle ja katsoi minua. Tänne tänne, yritin huutaa. Rolle katsoi minua, sitten pois päin, sitten taas minua. Sitten kääntyi ja lähti jatkamaan ajoa. Minä tein kuolemaa ja kirosin. Vielä pari tuntia meni ennen kuin sain koiran pois metsästä. Silloin vannoin, että seuraava koira tulee pois viheltämällä.

Ja hyvältä se näyttääkin. Heti ensimmäisinä päivinä aloitin pillittämisen. Kerran pari päivässä, ruuan antamisen yhteydessä. Aku oppi sen toisella kokeilukerralla. Vauhti on vähän liiankin kova sisätiloihin, kun pilliin puhaltaa. Ulkona homma toimii samoin. Luokse tuloon olen kiinnittänyt paljon huomiota. Kun lähes päivittäin käymme metsässä kävelemässä, pyydän Akun viheltämällä ja kytken sen. Vähän ajan kuluttua päästän vapaaksi. Näin pentu oppii tietämään, että luokse tulo ja kytkeminen ei välttämättä merkitse kotiin lähtöä ja hauskuuden loppumista . Tämä näyttäisi toimivan.

Akun ensimmäinen automatka kesti noin kahdeksan tuntia. Vaikka se meni hyvin, autoon totuttaminen piti silti aloittaa varoen. Rolle nimittäin ei tykännyt autosta juuri lainkaan. Rollea piti aamulla kävelyttää ennen autoon viemistä, että se sai tehdä enimmät tarpeensa. Muuten kuset lirahti matkan aikana. Akun toinen autokyyti oli noin tunnin mittainen. Lieventävänä seikkana tässä ylipitkässä matkassa oli se, että morsiameni Kaija oli Akun kanssa takapenkillä. Hienosti meni sekin. Vähän vinkumista, mutta melko nopeasti nukahti. Nyt ollaan parin ensimmäisen kuukauden aikana menty usein autolla tutustumiskäynneille metsään. Matkat menee hienosti, yksin oloa autossa pitää vielä treenata.

Aku majailee vanhempieni luona Parikkalassa. Itse käyn töissä Nuijamaalla, Lappeenrannassa. Olen töissä passintarkastajana noin viisi päivää kerrallaan jonka jälkeen on neljä-viisi päivää vapaata. Vapaapäiviksi menen Akun luo Parikkalaan. Kaija taas opiskelee Tampereella, joten vapaa-aikani vietän pääsääntöisesti Akun kanssa. Päivittäin käymme kerran pari läheisessä metsikössä tuoksuttelemassa uusia kevään hajuja, ja noin joka toinen päivä noin tunnin reissu jossain päin tulevissa metsästysmaastoissa. Aluksi, kun Aku oli kaksi-kolme kuukautta vanha, metsäreissut menivät oksien pureskeluksi. Nyt toisen kuukauden aikana hajut alkavat kiinnostaa jo kovasti. Pariin otteeseen olen jo ajoäänet kuullut. Ensimmäinen oli kaverin koiran perässä, ja toinen veljeni Jussin kotona kissan perässä juostessa. Kyllä se jo ajoa muistutti, kestoa tosin oli vain pari sekuntia.

Pari ensimmäistä kuukautta Aku on ollut tiiviisti joko minun tai vanhempieni kanssa. Yksin se ei ole ollut oikein kertaakaan. Nyt alkaa olla aika opettaa olemaan yksin koiratarhassa. Uskallusta on tullut sen verran lisää että irti ollessa oma piha ei tahdo enää riittää. Viereisillä teillä on kuitenkin sen verran liikennettä, että auton alle jääminen saattaisi muuten olla mahdollista. Helppoa ei yksin oleminen varmaan tule olemaan.